Joitakin vuosia sitten sain kamalan pelon, kuoleman pelon.

Monet ihmiset, jopa suurin osa ihmisistä elää elämäänsä ymmärtämättä syvästi, että jokainen meistä kuolee joskus.

Teemme töitä, stressaamme rahapulaa ja sitä, ettemme tee tarpeeksi nopeasti, tarpeeksi hyvin ja paljon tässä yhteiskunnassa. Meillä on jatkuva kiire, elämme kello kaulassa. Kaulassamme oleva kello ei toki ole sitä varten, että muistaisimme elämän hetkellisyyden, vaan siksi että muistaisimme ajan olevan rahaa.

Jopa perhe-elämässä suoritamme asioita. Lasten kanssa leikkiminenkin voi olla suorittamista.

Mitä tapahtuu jos emme suorita perhe-elämässä?

Naapuri todennäköisesti kommentoi ettei pikku Liisalla ole tahratonta paitaa päällä, hoidossa mainitaan tiuskivasti ettemme ole palauttaneet sitä ja tätä lappua, emme muistaneet viedä hoitoon vaihtovaatteita jne.

Ruokakin on nykyään suorittamista, jos lapselle antaa aamupalaksi leivän, tulee takuu varmasti joku mamma kerhossa juoruamaan kuinka teillä ei hoideta lapsia hyvin, ja nyt kyllä olisi aika soittaa lastensuojeluun.

Kuinka hullua tämä on?

Ja kun tulee se hetki, että jäämme työttömiksi tai koti on muuten vain hiljainen monta päivää, me ahdistumme.

Kun lopulta tulee se hetki, että saisi hengähtää ja olla vain itselle läsnä, me pelkäämme. Monet katsovat telkkaria, menevät tietokoneelle, puhuvat puhelimeen ja koko ajan on pakko olla jotain ääntä ettemme kokisi olevamme yksin.

Minulle tämä hetki koitti, kun nuorempi lapsistani syntyi. Olimme mieheni kanssa saunassa ja lapset nukkuivat jo, silloin mieheni alkoi puhua kuolemasta. Olen aina ollut henkinen ihminen, mutta silloin, kun mieheni puhui, että kaikki päättyy kuolemaan ja jää vain tyhjyys, menin paniikkiin. Kaikki alkoi tuntua epätodelliselta ja sydän jyskytti, olin varma että kuolen. Aloin myös pelätä toisten kuolemaa, lasteni kuolemaa, mieheni menetystä. Kärsin jatkuvasti, ja mietin kerroinko tarpeeksi että rakastan heitä. Joka ilta mietin, heräävätkö kaikki varmasti aamulla, kävin yöllä tarkistamassa että he hengittivät. En voinut puhua näistä asioista kenellekkään, pelkäsin että minua luullaan hulluksi ja ihmiset näkisivät kuinka haavoittunut olen.

Tilani ei toki siitä parantunut vaan paheni, pelkäsin kuolemaa päivin ja öin, vain kuolema oli mielessäni. Kun sitä hetken jatkui, pelkäsin tulevai hulluksi, aloin pelätä kaikkea muutakin. Tiesin pelkojeni olevan turhia, mutta minä pelkäsin.

Sain lääkityksen, mikä ei kuitenkaan helpottanut oloani, vaan jopa pahensi. Käytin paljon rauhoittavia, koska ne olivat ainoat lääkkeet mitkä saivat vähät välittämään mitä tapahtuisi.

lääkkeet pahensivat oloa, koska vähiten kaipasin sitä ettei mikään enään tuntunut miltään, se on kuolemaa pelkäävälle vähän liikaa.

Omalle kohdalleni löysin ratkaisun, luin kuolemanraja kokemuksista paljon ja tapasin ihmisiä joilla oli omakohtaista kokemusta asioista. Ymmärsin myös, että jokainen meistä täältä lähtee, aivan kaikki. Oli turha pelätä sellaista mikä kuitenkin tapahtuu jokaiselle. Aloin ymmärtää myös, että länsimaissa kuolemaa pidetään vihollisena, meille se on opetettu jo aivan pienenä. Kuolema on todella paha asia. Mutta jos katsoo asiaa laajemmalta, huomaa että monessa muussa paikassa se on asia mikä vain tapahtuu, ei hyvä eikä paha. Opin myös että elämästä kuuluu nauttia nyt, ei huomenna. Aloin näyttää rakkauttani muille ja se palkitsi suuresti. Ennen olin sisäänpäin kääntynyt nuori tyttö, mutta tämän läpi käyneenä minusta kasvoi vahva nainen.

Mietin, että muuttuisiko mikään jos saisin yhden päivän lisää, yhden tunnin tai vuoden. Ongelma ei ole aika mitä täällä saamme, vaan se kuinka sen käytämme. Joka päivä pitäisi olla viimeinen päivä, se mikä muuttuu saadessamme tietää sairastavamme vaikka syöpää, ei ole lisäajan saaminen, vaan se, kuinka elämme lopun ajan.

Joka päivä kiitän tästä päivästä, siitä mitä sain kokea, kiitän lapsistani ja miehestäni. Meillä joka päivä halataan kaikki perheenjäsenet ja kerrotaan kuinka paljonko heitä rakastamme. Pelkoni myötä tuli jotain hyvääkin, lapsemme oppivat avoimesti ilmaisemaan rakkautta lähimäisiä kohtaan. Materian merkitys vähentyi huimasti pelkoni jälkeen, en tarvitse hienoa taloa, hienoa autoa tai paljon rahaa. Tarvitsen vain perheeni, rakkauden ja varat joilla tulemme toimeen.

Joku on sanonut hyvin, ja se lohdutti minua suuresti:

"elä elämäsi niin, että jos on olemassa kuolemanjälkeistä elämää, saat paikkasi taivaassa ja olet elänyt hyvän elämän."