Pidin sisälläni monta vuotta monia pelkoja, joista en kehdannut puhua. Jopa tuntui siltä, että jos puhuisin niistä, ne tulisivat entistä todellisimmiksi. Tekisin niistä aitoja asioita.

Kun vihdoin sain kakaistua pihalle sen sanan jota välttelin tietoisesti kokoajan, sen vaikutus väheni. Sana oli: kuolema.

Ennen kuoleman sanomista muutuin kylmäksi, nihkeäksi ja vapisin. Sydän takoi kuin toteuttaakseen sanan merkityksen. En kyennyt kuin kuiskaamaan sanan, mutta se riitti, joka kerta se oli helpompi sanoa ääneen.

Kun lopulta uskalsin kertoa miehelleni, että pelkään kuolemaa ja sitä ja tätä, olo helpottui. Joku muukin tiesi nyt ne asiat mitkä minäkin, pystyin päästämään irti niistä. Se oli uskomatonta!

Ennen ääneen puhumista, kirjoitin ne sanat vihkoon, toistin ja toisti ja toistin, kunnes kirjoittamani sanan merkitys väheni. Siitä kannattaa kokeilla aloittaa, jos ei tiedä kuinka voisi pelkoaan lähteä purkamaan.

Yksi tärkeimmistä asioista mielestäni on riittävä uni ja ravinto, niiden merkitystä oloon ja jopa pelkoihin ei pitäisi vähätellä. Huomaan itsestäni jos en ole nukkunut, syönyt tai liikkunut kunnolla, alan ahdistua. Kehokin antaa monta merkkiä, etten mene vahvoilla. Ensimmäinen merkki on lievä sekavuus, toinen on nopea sydämen syke, kolmas on yleinen heikos ja viimeinen, alkaa iskeä paniikkikohtauksen oireet, ilman paniikkikohtausta.

Tässä vaiheessa on myös hyvä puhua ajatustenpelosta, mikä uskomaton vaikutus niillä voi olla arkielämään.

Tutkitusti ihmiset ajattelevat enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti. Monet ihmiset säikähtävät omia ajatuksiaan, kavahtavat jopa. On hyvä muistaa kuinka paljon me ajattelemme koko ajan, päämme sisällä on kokoajan jotain ajatuksia. Sitten saatamme napata niistä yhden, melkein sattuman varaisesti. Monellekko meistä on käynyt niin, että yhtäkkiä on alkanut päässä soimaan joku kappale, ilman oikeastaan mitään suurempaa syytä? Minä tunnustan, minulle käy näin usein.

Entä, kun päässä alkaakin soimaan joku ärsyttävä biisi, mitä teemme? Yritämme työntää sen pois. Auttaako se, no ei! Todennäkösesti se takertuu kiinni ja yhä kovemmin koitamme sen työntää pois. Mikä sitten auttaa siihen, että se katoaa?

Meidän täytyy antaa sen soida ja päästää irti siitä taistelusta. Hetken päästä huomaamme ettei kappale soi enään.

Tämä pätee mielestäni melkein kaikkiin ajatuksiin, pelkoihin eritoten.

Kokeile joskus, toimiiko tämä sinun kohdallasi! =)

Olen 22-vuotias kahden lapsen äiti.

Olen kokenut paljon nuoreen ikääni nähden, ja näistä kokemuksista olisi tarkoitus kertoa sinulle, osoituksena ettet ole yksin.

Kerron kokemuksistani lapsuudesta tähän päivään asti.

Tulen kertomaan mm. lapsuuden perheeni väkivallasta, alkoholiongelmasta ja muista vakavista asioista, pieniä kevennyksiäkin on toki luvassa.

Kirjoitukseni ei tule olemaan täydellistä johtuen luki- ja kirjoitushäiriöstä (joka huomattiin vasta vuosi sitten), mutta en anna sen häiritä, joten älä anna sinäkään. =)

Toivon että kirjoitukseni antaa valopilkkuja samallaisten asioiden kanssa kamppaileville, toivonsa menettäneille ihmisille.

Minä selvisin, joten usko sinäkin omiin mahdollisuuksiisi selvitä. Ilman uskoa, meille ei jäisi mitään =)

Aloin kärsiä kolme vuotta sitten kovista kivuista, alamahaani sattui, pääni oli todella kipeä, niska vielä pahempi. Selkä oli aivan kamalan kipeä, oikeastaan voidaan sanoa että vain varpaani olivat terveet. Aloin ravata lääkärissä ja syytä ei löytynyt, minut luokiteltiin luulosairaaksi. Minä kuitenkin tiesin, ettei kyse ollut siitä, vaan loogisin syy oli raskaus ja synnytys, jotka aiheuttivat minulle vaurioita. Tämä kuitenkin sivuutettiin oitis, jouduin psykologille.

Kävin pitkään siellä, ja lopulta pääsin Petrean kuntoutuskeskukseen tutkimuksiin. Selvisi että minä en ollut kuvitellut kipuja, vaan ne olivat todellisia. Syy löytyi siitä, että paikkani venyivät raskaana normaalia enemmän, hyvin paljon enemmän. Huojennus oli suuri, sillä sain vihdoin oikean syyn miksi olin kipeä ja saatoin alkaa kuntouttamaan itseäni.

Kipu ei kuitenkaan hävinnyt, ei vielä.

Pelkäsin että olen vakavasti sairas, ennen tuota diaknoosia. Kipu oli uskomaton, invalidisoiva ja jatkuva. Opin, että on olemassa asioita mille en voi mitään, vaikka kuinka halusin, kipu ei hävinnyt. Taistelin kipua vastaan mielessä ja kehossani, halusin se katoavan. Sitten eräänä päivänä sängyssä maatessani luovutin, fyysisesti ja henkisesti päästin irti. En jaksanut taistella, eikä siitä ollut mitään hyötyä.

Tapahtui jotain yllättävää, kipu hellitti. Se ei loppunut kokonaan, mutta hellitti otettaan ja pystyin liikahtamaan ilman vihlaisevaa kipua.

Melkein itkin onnesta, kolmen vuoden piina ja se hellitti otettaan vasta, kun minä hellitin otettani.

Aloin elämään kivun kanssa, en taistellut vastaan, mutta en myöskään luovuttanut kokonaan, minä aloin toipua. Edelleen niskani on välillä todella kipeä, kädet pettävät ja selkä kipuilee, minä kuitenkin hyväksyn sen, sillä en voi muuta.

Ennen pelkäsin että pyörryn kaupassa kivun takia, tai saan paniikkikohtauksen, hyväksyin nämäkin ajatukset ja totesin, että jos niin käy, niin sitten käy. Minä en todennäköisesti siihen kuole, ja jos ihmiset tuijottaa, antaa tuijottaa. Minulla on vain tämä elämä ja nämä hetket, en todellakaan anna muiden estää elämääni katseilla tai mulkaisuilla. Älä sinäkään anna, elä elämäsi itsellesi!

Minä elän! Elä sinäkin!

Joitakin vuosia sitten sain kamalan pelon, kuoleman pelon.

Monet ihmiset, jopa suurin osa ihmisistä elää elämäänsä ymmärtämättä syvästi, että jokainen meistä kuolee joskus.

Teemme töitä, stressaamme rahapulaa ja sitä, ettemme tee tarpeeksi nopeasti, tarpeeksi hyvin ja paljon tässä yhteiskunnassa. Meillä on jatkuva kiire, elämme kello kaulassa. Kaulassamme oleva kello ei toki ole sitä varten, että muistaisimme elämän hetkellisyyden, vaan siksi että muistaisimme ajan olevan rahaa.

Jopa perhe-elämässä suoritamme asioita. Lasten kanssa leikkiminenkin voi olla suorittamista.

Mitä tapahtuu jos emme suorita perhe-elämässä?

Naapuri todennäköisesti kommentoi ettei pikku Liisalla ole tahratonta paitaa päällä, hoidossa mainitaan tiuskivasti ettemme ole palauttaneet sitä ja tätä lappua, emme muistaneet viedä hoitoon vaihtovaatteita jne.

Ruokakin on nykyään suorittamista, jos lapselle antaa aamupalaksi leivän, tulee takuu varmasti joku mamma kerhossa juoruamaan kuinka teillä ei hoideta lapsia hyvin, ja nyt kyllä olisi aika soittaa lastensuojeluun.

Kuinka hullua tämä on?

Ja kun tulee se hetki, että jäämme työttömiksi tai koti on muuten vain hiljainen monta päivää, me ahdistumme.

Kun lopulta tulee se hetki, että saisi hengähtää ja olla vain itselle läsnä, me pelkäämme. Monet katsovat telkkaria, menevät tietokoneelle, puhuvat puhelimeen ja koko ajan on pakko olla jotain ääntä ettemme kokisi olevamme yksin.

Minulle tämä hetki koitti, kun nuorempi lapsistani syntyi. Olimme mieheni kanssa saunassa ja lapset nukkuivat jo, silloin mieheni alkoi puhua kuolemasta. Olen aina ollut henkinen ihminen, mutta silloin, kun mieheni puhui, että kaikki päättyy kuolemaan ja jää vain tyhjyys, menin paniikkiin. Kaikki alkoi tuntua epätodelliselta ja sydän jyskytti, olin varma että kuolen. Aloin myös pelätä toisten kuolemaa, lasteni kuolemaa, mieheni menetystä. Kärsin jatkuvasti, ja mietin kerroinko tarpeeksi että rakastan heitä. Joka ilta mietin, heräävätkö kaikki varmasti aamulla, kävin yöllä tarkistamassa että he hengittivät. En voinut puhua näistä asioista kenellekkään, pelkäsin että minua luullaan hulluksi ja ihmiset näkisivät kuinka haavoittunut olen.

Tilani ei toki siitä parantunut vaan paheni, pelkäsin kuolemaa päivin ja öin, vain kuolema oli mielessäni. Kun sitä hetken jatkui, pelkäsin tulevai hulluksi, aloin pelätä kaikkea muutakin. Tiesin pelkojeni olevan turhia, mutta minä pelkäsin.

Sain lääkityksen, mikä ei kuitenkaan helpottanut oloani, vaan jopa pahensi. Käytin paljon rauhoittavia, koska ne olivat ainoat lääkkeet mitkä saivat vähät välittämään mitä tapahtuisi.

lääkkeet pahensivat oloa, koska vähiten kaipasin sitä ettei mikään enään tuntunut miltään, se on kuolemaa pelkäävälle vähän liikaa.

Omalle kohdalleni löysin ratkaisun, luin kuolemanraja kokemuksista paljon ja tapasin ihmisiä joilla oli omakohtaista kokemusta asioista. Ymmärsin myös, että jokainen meistä täältä lähtee, aivan kaikki. Oli turha pelätä sellaista mikä kuitenkin tapahtuu jokaiselle. Aloin ymmärtää myös, että länsimaissa kuolemaa pidetään vihollisena, meille se on opetettu jo aivan pienenä. Kuolema on todella paha asia. Mutta jos katsoo asiaa laajemmalta, huomaa että monessa muussa paikassa se on asia mikä vain tapahtuu, ei hyvä eikä paha. Opin myös että elämästä kuuluu nauttia nyt, ei huomenna. Aloin näyttää rakkauttani muille ja se palkitsi suuresti. Ennen olin sisäänpäin kääntynyt nuori tyttö, mutta tämän läpi käyneenä minusta kasvoi vahva nainen.

Mietin, että muuttuisiko mikään jos saisin yhden päivän lisää, yhden tunnin tai vuoden. Ongelma ei ole aika mitä täällä saamme, vaan se kuinka sen käytämme. Joka päivä pitäisi olla viimeinen päivä, se mikä muuttuu saadessamme tietää sairastavamme vaikka syöpää, ei ole lisäajan saaminen, vaan se, kuinka elämme lopun ajan.

Joka päivä kiitän tästä päivästä, siitä mitä sain kokea, kiitän lapsistani ja miehestäni. Meillä joka päivä halataan kaikki perheenjäsenet ja kerrotaan kuinka paljonko heitä rakastamme. Pelkoni myötä tuli jotain hyvääkin, lapsemme oppivat avoimesti ilmaisemaan rakkautta lähimäisiä kohtaan. Materian merkitys vähentyi huimasti pelkoni jälkeen, en tarvitse hienoa taloa, hienoa autoa tai paljon rahaa. Tarvitsen vain perheeni, rakkauden ja varat joilla tulemme toimeen.

Joku on sanonut hyvin, ja se lohdutti minua suuresti:

"elä elämäsi niin, että jos on olemassa kuolemanjälkeistä elämää, saat paikkasi taivaassa ja olet elänyt hyvän elämän."